|
"Minusta tämän musiikin atonaalisuus oli jännittävää.." Valistunut kuulijamme on juuri poistunut konsertista jonka päätteeksi kuultiin Anton Webernin 6 bagatellia op.9 vuodelta 1913. Kuultiin atonaalista musiikkia. Ennen kuin pujahdamme sanaan atonaalinen, lienee syytä tarkastella sanaa tonaalinen, jonka tuo sanan edessä oleva a ikään kuin kieltää. Eipä paljoakaan Bachin jälkeen, kun satoja vuosia kehittynyt polyfoninen kudos sai loistoineen jäädä historiaan, ja sointu alkoi puhkua musiikillista voimaa. Musiikkiin vakiintui tonaalinen ajattelu jonka tasapainopisteitä loivat tonaaliset keskiöt. Kun sinfonia tai sonaatti alkoi C-duurissa niin se myös lopulta palasi siihen, luotuaan ennen vähän jännitystä, kierrellessään ja kaarrellessaan... Ennen kuin tuo C-duuri lopulta vapautti tunnelman, F-duuri, C:n subdominantti alkoi jännitellä tunnelmaa, jonka dominantti, G-duuri kiristi hiuksia nostattavaksi. Kaikilla sävelillä oli oma tehtävävänsä, funktionsa, tässä jännittämisen ja laukaisemisen järjestelmässä. Vähitellen, 1800-luvun lähetessä loppuaan, nämä funktiot saivat valtavat mittasuhteet. Muunnelmat tästä varsin yksinkertaisesta perusasetelmasta olivat yhä jännittävämpiä ja massiivisempia. Wagnerin ooppera saattoi venähtää kuuteen tuntiin, Mahlerin 8. sinfonia vaati tuhat esittäjää. Ja sointuparan piti kestää kaikki tämä. Tuo dominantti joutui erityisen lujille, sillä kotiinpaluu arveltiin sitä juhlavammaksi, mitä enemmän dominanttiin ladattiin jännitettä. Arnold Schönberg, joka itsekin kokeili dominantin kestävyyttä esimerkiksi Gurrelieder-teoksessaan, arveli moisille jännitteille perustuvan ilmaisun eläneen jo aikansa. Dominantti on tehtävänsä tehnyt, dominantti voi mennä. Tämän tilalle Schönberg kehitteli 1900-luvun alussa toisenlaisen tavan, atonaalisen tavan järjestellä säveliä. Ei hän vailla esikuvia ollut; jo Franz Liszt oli lähimenneisyydessä hämärryttänyt tätä tonaalista tasapainoa, mutta Schönberg alkoi systemaattisesti tehdä sellaista musiikkia, jonka sävel- ja sävelikköjärjestely ei perustunut duureille ja molleille ja näiden asteikkojen kolmisoinnuille. Schönberg ei esimerkiksi asetellut soinnun säveliä päällekkäin terssin päähän toisistaan kuten tonaalisessa musiikissa oli tapana; soinnun sävelet saattoivat olla vierivierekkäin tai vaikkapa seitsemän puoliaskelen päähän toisistaan, jolloin tuloksena on avoimen mainio kvinttisointu. Schönberg myös hylkäsi näkemyksen riitasoinnista, jonka tulee purkautua sopusointiin. Atonaalisen musiikin tekijä määritteleekin paljolti itse, mikä on riitaisaa, mikä sopuisaa, vaiko kiinnostaako tuo kysymys lainkaan. Atonaalinen on varsin suuri sana, joka tarkoittaa melkeinpä kaikkea sitä musiikkia joka ei ole tonaalista. Atonaalinen musiikki kukoisti 1900-luvun musiikissa, vaikka siitä on tietenkin vihjeitä jo aiemmin. Aina ei liioin ole täyttä selvyyttä teoksen tonaalisuudesta tai atonaalisuudesta, mikä ruokkiikin mainiosti akateemista keskustelua. Lienee syytä myös korostaa, että sellaiset musiikin herättämät tunteet kuin surullinen, ylevä, kohottava tai hauska eivät mitenkään liity keskusteluun teoksen tonaalisuudesta tai atonaalisuudesta. Tämän päivän säveltäjä joutuu ratkaisemaan suhteensa atonaalisuuteen tavalla tai toisella, miettimään kuten Arnold Schönberg aikoinaan.
Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 14.9.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |