|
"Minusta sarjallisuus on avannut korvia yhä uusille sävelten leikeille..." Valistunut kuulijamme on poistumassa konsertista, jonka päätteeksi kuultiin Pierre Boulez’n teos Struktuureja kahdelle pianolle. Hän piti teoksen sarjallisuutta korvia avaavana kokemuksena. Valistunut kuulijamme on osoittautunut odotettuakin valistuneemmaksi, sillä juuri sarjallinen musiikki on törmännyt kaikkein ankarimmin käsityksiin siitä mitä musiikki ei ole ja minkälaista sen ei pitäisi olla. Monille musiikillisen maailmankuvansa 1800-luvun romantiikkaan liimanneille kuulijoille sarjallisuus on oikea mörkö. Kun sarjallisia melodioita ei voi viheltää, niiden äärellä ei voi nautiskella kynttilän valossa ravun häntiä ja valkoviiniä, ne eivät hyväile samaa mielihyväkeskusta kuin Monteverdi tai Verdi....sarjallinen musiikki lienee houkutellut luomaan sellaisenkin sanan kuin änkyrämodernismi. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä kun täyssarjallisuuden ensimmäiset teokset, Pierre Boulez’n Struktuureja ja Karlheinz Stockhausenin Kreuzspiel kantaesitettiin. Nämä teokset edustivat maailmansotien jälkeisen Euroopan uutta musiikkia. Kuten Boulez julisti, musiikin on muututtava maailman mukana. 1900-lukua olivat mullistaneet Einsteinin suhteellisuusteoria, Freudin symboliikka, vallankumous venäjällä, kyky halkaista atomi ja rakentaa atomipommi. Eurooppalaisen musiikin on liityttävä heijastelemaan maailmaa, joka on kompleksinen, moniulotteinen ja monikerroksinen. "Tämä on musiikissakin vain hyväksyttävä", Boulez vakuutti. Darmstadtiin 1940-luvun lopulla kokoontuneet nuoret säveltäjät ja soittajat löysivät ihanteilleen esikuvan lähes täysin pimennossa työskennelleen Anton Webernin musiikista. Hän oli kehitellyt Arnold Schönbergin ideoimaa 12-säveljärjestelmää suuntiin, jotka etääntyivät yhä kauemmaksi klassis-romanttisesta ilmeestä. Hänen melodiansa olivat sirpaloituneet tuikkiviksi sävelpisteiksi kuin tähdet taivaalla, teosten muoto kasvoi eleistä ja värien sävyistä, joiden havaitseminen vaatii keskittymistä ja herkistymistä vivahteiden kauneuteen. Anton Webern irroitti toisistaan myös sellaiset musiikilliset ominaisuudet kuin äänen korkeus, kesto, voimakkuus tai väri. Hän irrotti ne toisistaan siten, että niillä voidaan operoida ikään kuin toisistaan riippumatta. Kun tämä oivallus liitetään ajatukseen kahdentoista sävelen sarjasta, voimme laajentaa musiikin myös olemaan kahdentoista keston sarja, kahdentoista voimakkuuden sarja tai kahdentoista eri soittotavan sarja. Musiikki on näin ollen sarjallistettu neljän parametrin, korkeuden, keston, voimakkuuden ja soittotapojen osalta. Musiikki on sarjallista. Näin saavutettiin juuri sitä, mihin pyrittiin: musiikki irtautui perusteellisesti klassis-romanttisesta perinteestä sekä ilmeensä että tekotapansa puolesta. Se löysi oman kompleksisen ilmeensä jota sille haettiin. 1950-luvulla sarjallisuus vaikutti kymmenisen dynaamista vuotta keskusteluun musiikista. Voiko musiikillinen luomisprosessi olla taulukoiden laatimista ja niiden toteuttamista, onko muusikko parhaimmillaan vain etevä laskija ja merkkiviidakon koordinaattori, pitääkö musiikin kuuntelijan olla ennen kaikkea älykäs? Näiden sarjallisen musiikin virittämien kysymysten äärellä on kytenyt myös monenlaisen muun musiikin itu. György Ligeti tihensi sarjallisen pisteellisyyden kentiksi, minimalismi alkoi soida mahdollisimman hidasta muuttumista sarjallisuuden mahdollisimman nopean muuttumistiheyden vastapainoksi. Soittajien orjallinen merkkien lukeminen johti teoksiin, joissa soittajat saivat valinnoillaan vaikuttaa paljonkin teoksen lopulliseen muotoutumiseen. Sarjallisuus jäisi vain osaksi teorian historiaa, ellei se olisi inspiroinut säveltäjiä suurenmoisiin teoksiin. Boulez'n 2. pianosonaatti tai Stockhausenin Gesang der Jünglinge ovat teoksia joilla on paikkansa historiassa kuten Beethovenin Hammerklavier-sonaatilla tai Schubertin Erlkönigillä. Ne ovat hyvää musiikkia.
Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 7.12.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |