|
"Minusta ekspressiivinen musiikki soi syvällä tajunnan syövereissä..." Valistunut kuulijamme on poistumassa konsertista, jonka päätteeksi kuultiin Arnold Schönbergin teos Pierrot Lunaire op. 21 vuodelta 1912. Tämä laulusarja on yksi niistä teoksista, jonka avulla yritetään lähestyä varsin vaikeaksi osoittautunutta käsitettä musiikillinen ekspressionismi. Ekspressionismi-sanan ongelmia kuvastakoon mainiosti pari alan sanakirjoista poimittua määritelmää. "Ekspressionismi on ilmaisua" tai "ekspressionisti on taiteilija jonka työt tähtäävät ilmaisuun". Koska musiikki on jo sinänsä ilmaisua, ekspressiota, tuon sanan täytyy tarkoittaa jotain muuta, jotain, joka valaiskoon minkälaisesta ilmaisusta on kysymys. Ekspressionismista alettiin kuvataiteiden ja kirjallisuuden yhteydessä puhua 1800-luvun lopun Länsi-Euroopassa eräänlaisena vastakohtana suosiota saavuttaneelle impressionismille. Kauneutta, tuokioiden tunnelmaa ja hetkien väreilyä vanginneiden impressionististen taiteilijoiden ajatuksia alkoivat vastustaa totuutta ja sisäistä todellisuutta, mielen dynaamista elehtimistä, etsivät taiteilijat; taiteilijat, jotka halusivat irti tapojen ja traditioiden valheesta. Ekspressiivisyys alkoi siis saada sisältöä pikemminkin totuuden kuin kauneuden lainalaisuuksien etsinnästä. Ekspressiivisen musiikin kirkas idealisti Arnold Schönberg kiteytti ajatuksiaan 1910-luvulla: "Taide ei ole taitamista vaan tahtoa." Schönberg ei tuolloin ollut kiinnostunut kontrapunktista tai muotojen hiomisesta vaan sisäisen äänensä kuuntelemisesta. Teoksensa Erwartung op. 17, (1909) hän kirjoitti 17 päivässä, mikä on hurja todistus siitä vimmasta, jolla Schönberg sävelsi rakkaintaan metsän uumenista etsivän naisen sisäisiä tuntoja. Arvelen teoksen puhtaaksikirjoituksen vieneen enemmän aikaa kuin säveltämisen 17 päivää. Ekspressiivisyyden musiikillisia ominaisuuksia voidaan purkaa juuri Arnold Schönbergin 1910-luvun ympärillä syntyneistä teoksista. Ei liioin ole mikään sattuma, että juuri samoihin aikoihin, samassa Wienin kaupungissa kehitteli teorioitaan Sigmund Freud. Hänen näkemyksensä ihmisen tajunnan tiedostamattomista kerroksista, joihin ulotutaan symbolien ja unien avulla, on minusta hyvin lähellä ekspressiivistä musiikkia. Vaikka Schönberg, kuten ei juuri kukaan säveltäjä, ole julistanut olevansa ekspressionisti, hän suunnitteli ekspressionistisen musiikin julistusta. Hän tosin vältteli tuota sanaa ja totesi musiikkinsa olevan taidetta joka "kuvastelee sisäisiä tapahtumia". Orkesterilaulujaan op. 22 (1913-16) hän esitteli: "Teos ei synny materiaalinsa logiikasta vaan sitä ohjailee sisäisten ja ulkoisten, ilmaisua rakentavien prosessien tunne. Teos rakentuu tälle omalle logiikalleen." Ekpressiivisen musiikin ominaisuuksia ovat usein kromaattinen ja polyfoninen ilme. Se välttelee motorista rytmiikkaa, vahvoja kadensseja tai kertailemista. Koska Arnold Schönbergin 1910-luvun vaiheilla tekemä musiikki ei juurikaan ole saanut osakseen ymmärrystä, myös musiikillisen ekspressiivisyyden ajatus on jäänyt hieman vieraaksi ja hämäräksi. Mitä enemmän näihin saadaan läheisyyttä, sen ilmeisemmäksi käy ekspressiivisyys sanan ilmaisuvoima myös musiikin historiassa. Bachin musiikissa, vaikkapa passioiden kärsimysjaksoissa, on syvää ja väkevää ekspressiivisyyttä. Myös Carlo Gesualdon myöhäisissä madrigaaleissa, kromatiikassa, polyfoniassa ja yllättävissä soinnullisissa liikkeissä, on juuri sitä hieman rujoa mutta väkevää ulottautumista kauas sanojen ulottumattomiin; selittämisen ja jopa käsittämisen tuolle puolen, vain sävelten ilmaistavaksi.
Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 23.11.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |