|
"Minusta fluxus avaa musiikille aivan uusia näkymiä..." Valistunut kuulijamme on juuri poistumassa konsertista, jonka päätteeksi kuultiin John Whoeverin teos "Taputuksia" konsertin päätteeksi. Valistunut kuulijamme päätteli sen olevan fluxusta. Fluxus on sikäli hankala käsite, että se ei saisi olla käsite. Se on vaikea määriteltävä siksi, että se haluaa paeta kaikkia määritelmiä. Fluxus... fff...fff..ffl...fflx... fflxs... fflxs... Tähän väliin pujahtikin teokseni, jonka ohjeena on änkyttää fluxus-sanan konsonantteja kunnes yskittää. Vaikka fluxus haluaa ylittää jokaisen sille asetetun rajan tai kehän, sillä on ihan selkeä ja ymmärrettävä historia. Alan perustajaksi kutsuttu liettualainen taiteilija ja arkkitehti George Maciunas järjesteli 1960-luvun alkupuolella tapahtumia, joiden hän toivoi vapauttavan maailman porvarillisesta älyllisyydestä, kaupallisesta kulttuurista ja instituutioiden hallitsemasta taiteesta. Fluxus on yhtä lailla teatteria kuin kuvia tai musiikkia, sillä nämäkin määreet vain rajaavat ja tukahduttavat taiteen vapaata virtailua ihmiseltä toiselle. Parhaan määritelmän fluxuksesta lienee sommitellut alan amerikkalainen tekijämies, Georg Brecht: "Mitä arveletkin fluxuksen olevan, se ei sitä ole, paitsi onkin joskus". Maciunaksen kauhu virallisia ismejä kohtaan oli niin syvää, että hän oli kovin huolestunut myös fluxuksen kohoamisesta vain aatteeksi aatteiden joukkoon, ismiksi ismien museoon. Estääkseen tämän, Maciunas ehdotti, että kaikki teokset ja niihin liittyvä tieto kirjoitettaisiin häviävällä musteella tuhoutuvalle paperille. Koska näin ei ehkä ihan käytännönkään syistä tehty, etenkin kuvataidepiireissä tunnetuin fluxus on jo ihan käypää kauppatavaraa siinä missä picassot ja edelfeltitkin. Musiikillinen fluxus on nykyään omiin nurkkiinsa pesiytynyttä, vain joskus kekseliäisyydellään viehättävä muistutus siitä, että asioiden tarkka määrittely on hankalaa ja usein myös turhaa. Parhaimmillaan fluxus houkuttelee kysymään, mikä on musiikkia. Siihen ei ole vastausta, mutta tuon kysymyksen äärellä seilaaminen voi avartaa maisemia moneen suuntaan. Fluxus-teoksia ei useinkaan tarvitse kokea jossain tilaisuudessa; riittää kun kuulee kerrottavan, minkälaisia toimia teos edellyttää. Yoko Onon Maa -teoksen ohjeet vuodelta 1964 kuuluvat: "Piirrä itselläsi viiva. Piirrä kunnes olet kulunut loppuun". Teos on ilmeinen muunnelma La Monte Youngin teoksesta: "Piirrä suora viiva ja seuraa sitä". David Higgins on kirjoittanut Uhka -musiikkia nimisen sarjan jossa ehdotetaan: "Ilmoittaudu vapaaehtoisena selkärangan poistoon" tai "Ryömi elävän valaan vaginaan". Olen hieman odotellut kulttuurirahastolta tukea näiden teosten esittämiseen Helsingin Juhlaviikoilla, mutta turhaan. Vaikka monet fluxus-teokset ovatkin huvittavia, lapsellisia, hassuja, hölmöjä ja näppärä tapa houkutella kulttuuritoimittajia, fluxus-liikkellä on myös ansioita ja tärkeää sanottavaa ihan perinteisinkin mitoin mitattuna. Parhaimmillaan se luo uusia näkökulmia asioihin, joita olemme tottuneet pitämään itsestäänselvinä asetuksina tai luonnonlakeina. Fluxus on avartanut sitäkin, että konsertti, musiikin kuunteleminen, tai ylimalkaan taiteeksi kutsutun ilmiön äärellä ajan viettäminen on täynnä viehätystä, jota ei heti tule ajatelleeksi. Olen nähnyt fluxus-konserteissa monia muunnelmia pianistin tavasta kävellä kohti flyygeliä, istuutua, nostaa frakkitakin helmaa tai keskittyä tuleviin ponnistuksiin. Käytän myös hyväkseni tilaisuuden saada esille oma fluxus-teokseni: "Opettele ulkoa tämä fluxus-teksti ja huuda sitä uidessasi kohti Liettuaa. Lopeta vasta, kun olet laskenut kukat, kukkien lukumäärän, Georg Maciunaksen haudalla."
Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 12.10.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |