|
"Minusta tämän musiikin mikrointervallit loivat värikkäitä sointeja..." Valistunut kuulijamme on juuri kokenut tsekkiläisen Alois Hában oopperan Äiti vuodelta 1929 . Kuulijamme ihasteli mikrointervallien luomia soinnillisia värejä. Mikrointervalliksi on tapana kutsua puoliaskelia pienempiä etäisyyksiä sävelestä toiseen, mutta myös esimerkiksi kaksikolmasosa-askelia tai kolmeviidesosa-askelia, jotka ovat puoliaskelia laajempia. Mikroaskelten maailma alkaa siinä, missä koko- ja puoliaskelille perustuva musiikki loppuu. Tuntuu jotenkin paradoksaaliselta, että meidän päivinämme mikroaskelia kohdellaan poikkeuksellisena ilmiönä vaikka ne ovat olleet hieman syrjässä vain runsaat pari sataa vuotta, keskieurooppalaisen musiikin piirissä. Siis suunnilleen niistä ajoista lähtien kun Bach sävelsi kelpovireiselle klaverille kaksi kokoelmaa preludeita ja fuugia, 1700-luvun alkupuolella. Sitä ennen, joitakin tuhansia vuosia Euroopassa tämä erilaisilla virityksillä soinnittelu oli oma jalo lajinsa luoda musiikkia ja sitä se on yhä miljardien ihmisten suosimissa intialaisten, arabien tai vaikkapa bulgaarien musiikissa. Oikeastaan tuo länsimaisen pianon koskettimiston luoma vireisyys on kummajainen ja outo mutantti maailman musiikkiperheessä. Mutta koska tuo mutanttinen tasavireisyys on hallinnut musiikillista muuttumista lähes pari sataa vuotta ja uskotellut vakuuttavasti olevansa hyvä ja toimiva järjestelmä, siitä poikkeamista kutsutaan siitä poikkeamiseksi. Mikrointervallin, kuten kaiken muunkin musiikin olemuksen juuret ovat äänen ominaisuuksissa. Kun kuulemme äänen, kuulemma oikeastaan monta ääntä: ääni on joukko osaääneksiä joiden keskinäiset suhteet luovat äänen ominaisuuksia. Osaäänesten muodostama äänipatsas ei ole tasavireinen vaan sen värähtelyä kuvataan neljäsosa-askelilla, kuudesosa-askelilla ja vieläkin pienemmillä arvoilla. Niinpä tämä mikroaskelten idea on meillä korvassa koko ajan ja duuri-molli -musiikissakin sen joutuvat ottamaan huomioon kaikki, joiden soittimissa on mahdollisuus säädellä puoliaskelia. Oikeastaan vain pianistit eivät tätä ongelmaa ja hienoutta juurikaan kohtaa. 1900-luvulla mikroaskelinen musiikki on kokenut uuden tulemisen myös länsimaiseen taidemusiikkiin. Meksikolainen säveltäjä Julian Carillo jakoi oktaavin kahdentoista sävelen sijasta kahteenkymmeneenneljään jo 1800-luvun lopulla. Amerikkalainen Charles Ives viehättyi mikroaskelista 1900-luvun alkupuolella ja Harry Partchin musiikki viehättää paljon juuri värikkään vireisyystensä vuoksi. Tuo Äiti-oopperan säveltäjä Alois Hába rakennutti 1920-luvulla kosketinsoittimia, joilla soitettiin mikroaskeliin perustuvaa musiikkia. Suomessa hämmästeltiin noin kolme vuosikymmentä sitten, kun Jukka Tiensuu pujautteli musiikkiinsa mikroaskelia. Nykyään tietoisuus näistä on olennainen osa monen nuoren ja hieman vanhemmankin säveltäjän ilmaisua; etenkin kun elektroni- ja tietokonemusiikki on luonut mahdollisuuden jakaa puoliaskelia juuri sellaisiin osiin kuin fantasia yllyttää. Mutta takaisin juurille. Koillisintialaiselle Ram Chatur Mallikille mikroaskeleet eivät ole kokeilemista tai värisävyjä; ne ovat olennainen osa musiikin voimaa. Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 30.11.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |