|
"Minusta tämän musiikin dodekafonia on aivan sivuseikka..." Valistunut kuulijamme tarkoittaa ilmeisesti sitä, että hänen kuuntelukokemukselleen oli yhdentekevää, että nämä Arnold Schönbergin Orkesterimuunnelmat (1926-28) on dodekafoninen teos. Elämyksen kannalta paljon olennaisempia asioita olivat teoksen orkestraaliset värit, moni-ilmeinen tunnelma ja hieno dramaturgia. Dodekafonia-sana syntyi 1920-luvulla kuvaamaan erästä monista tavoista järjestellä säveliä musiikiksi. Kun Arnold Schönberg oli 1900-luvun alussa vieraantunut duuri- ja molliasteikon sävelien ja näiden jännitteiden luomasta tavasta tehdä musiikkia, hän kokeili monenlaista toisenlaista korvatakseen tämän lähes puolen tuhatta vuotta vanhan tonaalisen järjestelmän. Kesällä 1921 Schönbergin kerrotaan hehkuttaneen entiselle oppilaalleen ja nykyiselle ystävälleen Josef Ruferille : "Olen tehnyt keksinnön joka takaa saksalaiselle musiikille valta-aseman seuraavaksi sadaksi vuodeksi." Vaikka Schönbergin valaistuminen ei juuri hetkauttanut mahteja suuntaan tai toiseen, hänen ideansa on vaikuttanut paljon vuosisatamme musiikkiin sekä käsityksiimme sävelistä ja niiden mahdista. Tuota Schönbergille avautunutta kirkastusta kutsutaan dodekafoniaksi, 12-säveljärjestelmäksi tai rivitekniikaksi. Kun oktaavi jaetaan puoliaskeliin, näitä askelia tulee 12. Perinnemusiikin säveltäjillä ei ollut tapana ajatella näitä kahtatoista säveltä vaan seitsemää, jotka ovat toisistaan koko- tai puoliaskelen päässä toisistaan. Koko- ja puoliaskelten sijoittuminen toisiinsa nähden muokkaa asteikon ilmeen duuriksi tai molliksi. 1700-luvulta taaksepäin asteikkoja, kirkkosävellajeja tai moodeja oli monin verroin enemmän. Schönbergin dodekafoninen idea nojasi oktaavin kahteentoista säveleen siten, että niistä muodostettu kahdentoista sävelen sarja on ikään kuin suuri joukko mahdollisuuksia muodostaa melodioita ja sointuja. Näiden melodioiden ja sointujen palautuminen kahdentoista sävelen sarjaan eli riviin, takasi Schönbergin mielestä kudokselle samanlaista eheyttä kuin tonaalisen musiikin jännitteet kohti perussäveltä tai siitä poispäin. Dodekafoniasta ammentavan säveltäjän luonteesta riippuen, 12-sävelrivi syntyy ja kirkastuu niiden musiikillisten ideoiden myötä, joita hänen aivoituksissaan risteilee tai toisinpäin. Säveltäjä alkaa tutkailla jotain 12-sävelriviä, joka alkaa paljastaa ominaisuuksiaan, luonteensa piirteitä. Jos rivi on kovin puoliaskelinen, musiikista tulee ilmeisen puoliaskelista eli kromaattista. Jos rivissä on paljon vaikkapa kvinttejä, myös musiikin väri on tämä. Dodekafonisen musiikin tekijä välttelee puhtaita duuri- ja mollikolmisointuja. Näin menetellään ilmeisesti siksi, että on haluttu luoda selkeä pesäero romantiikan ilmaisuun. Vastoin dodekafoniasta liikkuvia harhakäsityksiä, ne eivät ole kiellettyjä; eikä mikään mukaan ole musiikissa kiellettyä. 12-sävelmusiikki haastaa säveltäjää luomaan hyviä teoksia ihan kuten duurit ja mollit haastoivat Mozartin ja Beethovenin. Kun sanotaan, että teos on dodekafoninen, sillä on varsin suhteellinen arvo tietona. Yhtä paljon viisastumme, kun kuulemme että puu on vihreä, taulu on tehty siveltimellä tai että runossa on säkeitä. Bergin Viulukonsertto (1935) on yksi niistä sadoista teoksista, joka vastaa kaikille niille, jotka epäilevät dodekafonian ilmaisuvoimaa. Dodekafoniasta on puhuttu enemmän puppua kuin mitä yhden olympiadin aikana ehtii oikomaan. Se on matematiikka, se ei ole luovaa, siihen pystyy kuka vain, maapallo on pannukakku, kuu on emmental-juustoa.
Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 5.10.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |