|
"Minusta konkreettinen musiikki avaa korvia aivan uusille äänille..." Valistunut kuulijamme on juuri poistumassa konsertista, jonka päätteeksi kuultiin Pierre Henryn ja Pierre Schaefferin teos Symphonie pour un homme seul (1949-50). Teos on konkreettista musiikkia. Kaikenlainen nauhamusiikkiin, konkreettiseen, elektroniseen, elektroakustiseen, eloelektroniseen, sähköiseen, sonaariseen tai kaiutinmusiikkiin - vain osan tästä terminologiasta mainitakseni - liittyvä sanasto on melko sekavassa käytössä. Yhteistä näille kaikille aloille lienee se, että sähkökatkoksen aikana tämän alan taiteilijat ovat viulistia suuremmassa pulassa. Konkreettinen musiikki on nauhamusiikkia ja tavallaan myös elektronimusiikkia, mutta pientä eroa konkreettisen ja elektronisen välille kannattaa luoda ainakin historian ja ideologian valossa, sekä hieman myös painopisteitä tarkastelemalla. Konkreettisen musiikin pioneerit 1950-luvun taitteen Ranskassa halusivat tehdä teoksia sommittelemalla muotoja jo olemassa olevasta nauhamateriaalista tai ympärillämme vaikuttavasta äänimaisemasta. He eivät kuitenkaan sulkeneet pois erilaisin generaattorein tuotettuja aalto aallolta askarreltuja ääneksiä, kohinoita tai pulssipulputusta. Saksassa samoihin aikoihin elektronisen musiikin pioneereilla painopiste tuntui olevan juuri näiden äänigeneraattoreiden kehittelyssä, sulkematta pois jo olemassa olevia ääniä. Konkreettisen musiikin saa tarvittaessa käsittää niinkin, että ääninauhan materiaali on koostettu vain sellaisista äänistä, joita ei ole äänigeneraattoreiden avulla tuotettu eikä ääniä ole mitenkään manipuloitu. Puhdas ja pelkistetty konkreettisen musiikin äänimaisema on kuin valokuva, joka paljastaa ja valaisee ihmeitä ympärillämme; ei siis digitaalisesti käsiteltynä tai lavastettuna kuten luontokuvaajilla joskus on tapana. Konkreettisen musiikin tekijät halusivat kuulijan tunnistavan äänen ja sen lähteen: juna tulee, ovi sulkeutuu, kukko kiekuu, kuorsausta. Kun tuo ketju kuullaan, se luo yllättäviä assosiaatioita: junan tultua ovi sulkeutuu, kukko kiekuu, joku vaan kuorsaa vaikka on heräämisen aika. Nämä äänet voivat avata korvat kuulemaan ihan arkisiksi luulluissa äänissä paljon rikkaampia ulottuvuuksia kuin mihin olemme tottuneet: junan etenemisen sykkeen ja monenlaisen kalkatuksen, oven kenties narahtavan crescendon ja kolahtavan huippukohdan, kukonlaulun yllättävän monet värit ja kuorsauksen rytmin tai lähes soittimelliset ominaisuudet. Françoise-Bernard Mâchen teoksessa Korwar (1972) cembalolle ja ääninauhalle seurustelevat monia klik-äänteitä sisältävää xhosan kieltä puhuva henkilö, jokin eläin, ilmeisesti lintu, myöhemmin myös possut sekä cembalolla kommentoiva Jukka Tiensuu.
Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 2.11.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |