|
"Minusta tämä musiikki oli avantgardea..." Valistunut kuulijamme poistui juuri konsertista, jonka päätteeksi kuultiin John Cagen teos 4’33". ...hänelle se oli avantgardea Avantgarde tai kotoisasti aagee, juontaa sanana juurensa ranskan sotilaskieleen. Avantgard-joukkojen tehtävänä oli kulkea pääjoukkojen edellä ja valmistaa tietä näille. Avant-garde voisi sana sanalta olla suomeksi vaikkapa porttien edessä, avant gard. Suomeksi se kirjoitetaan yhdeksi sanaksi, ilman väliviivaa. Taiteisiin tuon sanan arvellaan pesiytyneen 1800-luvun alkupuolella kun ranskalainen yhteiskuntafilosofi Claude Henri de Saint Simon ehdotti taiteilijan tehtäväksi olla ikään kuin avant garde; edelläkävijä, rohkea tunnustelija, tien näyttäjä ja tekijä. Sittemmin tuo sana on ruvennut tarkoittamaan kaikkea sitä, mikä poikkeaa vallitsevista normeista. Arnold Schönbergin ja hänen toverinsa Anton Webernin luoma uusi musiikki 1910-luvulla ja siitä eteenpäin oli kovin avantgardea, sillä he luopuivat perinteisistä duuri- ja molliasteikoista, siten myös korvalle tutuiksi tulleista melodioista ja kolmisoinnuista. Sittemmin avantgardea ovat olleet 1950-luvun sarjallisuutta esitellyt säveltäjä Karlheinz Stockhausen, musiikillisen teatterin ja kenttämäisten sointien esittelijä György Ligeti sekä etenkin, koko musiikki-sanaa pahasti pöllyyttänyt ja pitkän tauon, 4’33’’, säveltämisestä tutuksi tullut John Cage. Avantgarde-sanalla on ollut ilmaisuvoimaa niin kauan kuin on voitu määritellä se kaikki, tai edes se jokin, mihin se on avant-gardistisessa suhteessa; kun on tiedetty mitä on portin toisella puolella, apres-gard; tätä sanaa en ole tosin kuullut käytettävän, mutta avant gard on portin toisella puolen jotain toista, joka on normeiltaan hyväksyttyä ja vakiintunutta. Lienee myös ennen kaikkea luonnekysymys, onko avantgarde jotain hyvää ja tavoiteltavaa vai huonoa ja paheksuttavaa. Niille, jotka ovat vakiinnuttaneet ihanteensa ja makunsa, avantgarde on usein konstailua, kikkailua, vanhojen hyvien arvojen polkemista. Toisille taide ja musiikin tekeminen ovat nimenomaan ja vain sitä että koetellaan noita vakiintuneiksi luultuja arvoja, etsitään alati jotain uutta. Ei tyydytä vanhaan jonkun jo löytämään vaan taide on jatkuvaa etsimistä, kokeilemista ja etsimistä Niinpä avant-garde korvataan joskus sanalla kokeileva tai hienosti ulkomaalaisittain, experimentaalinen... tai sitten vain moderni. Ihanteet hyvästä ja huonosta ovat musiikin historiassa seilanneet ristiin-rastiin. 1900-luku mullisti 1800-luvun ihanteita ja koko musiikki-sanaa niin paljon että renessanssin, barokin, klassismin tai romantiikan kaltaiseksi aikakaudeksi 1900-lukua on vaikea mieltää. Tuota vaihetta kannattaakin ehkä nimittää juuri vain 1900-luvun musiikiksi ja määritellä sitä sen moni-ilmeisyydestä käsin. Tuo moni-ilmeisyys on kuitenkin johtanut siihen, että avantgarde-sana on menettänyt ilmaisuvoimaansa. Ensin kävi niin, että kolmisoinnun hylkiminen ja kovin kippura musiikki oli avantgardea, mutta vähitellen siitä tuli joillekin ihanne ja normi. Sitten joku oli kekkaavinaan että kolmisoinnun pujauttaminen kudokseen osoittaakin näinä aikoina erityistä rohkeutta ja nämä kolmisoinnut tekivät musiikista avantgardea. 1900-luvun lopun musiikillinen ilmaisu sirpaloitui siinä määrin, ettei kukaan oikeastaan tiennyt missä portti on. Avantgarde-sanalle onkin käynyt, kuten sanoille usein käy: se on väsynyt. Ehdotankin että avantgarde-sana päästetään lepäämään, sillä se tuntuu lopen uupuneelta kaiken tämän riepotuksen keskellä. Avantgarde, hyvää yötä.
Tapani Länsiö Julkaistu ensi kerran 21.9.2001; Radio Ylen Ykkösen musiikkiohjelmat |