KALRHEINZ STOCKHAUSEN

Saksalainen säveltäjä Karlheinz Stockhausen (1928-2007) kuului 1950-luvulla sarjallisen musiikin, ns. Darmstadtin koulukunnan kärkihahmoihin. Samoihin aikoihin hän työskenteli myös elektronimusiikin parissa Kölnin radion studioilla. 1960-luvulle tultaessa hän eteni sarjallisuudesta kohti uusia muotoja. Tutustuttuaan myöhemmin 1960-luvulla itämaisiin filosofioihin hän käsitti musiikkinsa eräänlaiseksi meditaatioksi, joka tuli kuvastaa maailmankaikkeuden rakennetta. 1970-luvulta alkaen Stockhausen on pitänyt musiikkiaan puhuttua kieltä korkeampana kommunikaationa, jota kohti sivistyksen olisi pyrittävä.

"Vuonna 1951 olin erittäin hyvin selvillä siitä, että kuuluin uuteen aikakauteen, ja siitä, että antiikin Kreikasta alkanut aikakausi oli päättynyt toiseen maailmansotaan."

Sarjallisuus ja elektronimusiikki

1950-luvun keskeisiä uusia virtauksia olivat sarjallisuus ja elektronimusiikki. Stockhausenin tuotanto tältä ajalta demonstroi sarjallisuuden kehitystä edeten pistesarjallisuudesta kohti sarjallisin menetelmin konstruoituja globaaleja tekstuureja, päätyen lopulta avoimen muodon käyttöön (Klavierstücke IX ja X).

Elektronimusiikin saralla Stockhausen kuului ns. Kölnin koulukuntaan, jonka estetiikkaan kuului, että kaikki sävellyksissä käytetyt äänet olivat elektronisesti tuotettuja, jolloin niiden kaikki ominaisuudet olisivat kontrolloitavissa ja - näin uskottiin - pystyttäisiin sähköisesti tuottamaan aivan minkälainen ääni tahansa. Sarjallinen parametriajattelu hallitsi myös Stockhausenin nauhamusiikkisävellyksiä. Gesang der Jünglinge (1955-56) oli ensimmäisiä nauhateoksia, jossa käytettiin sekä sähköisiä että luonnollisia, nauhoitettuja ääniä, mutta sävellyksen rakenne on edelleen sarjallisen ajattelun mukainen.

Momente, meditaatio

1960-luvulla Stockhausen kiinnostui musiikillisen ajan problematiikasta, erityisesti nyt-hetkestä, ja pyrki rakentamaan teoksensa sarjasta toisistaan riippumattomia lyhyitä katkelmia, nyt-hetkiä (Momente). "Hetki on itsenäinen ja itsensä määräävä, kykenevä säilyttämään itsenäisen olemassaolonsa toisista hetkistä riippumatta. Tapahtumat eivät etene määrätystä alusta väistämättömään loppuun, eivätkä perättäiset hetket ole toistensa musiikillisia edeltäjiä tai seuraajia, vaan painopiste on nyt-hetkessä."

Nyt-hetkeen keskittyvä ajattelu vei kohti intuitiivista musiikkia, kohti äärimmilleen laajentunutta "hetkeä", jossa ei ollut olemassa etenevää pulsatiivista aikaa, vaan ainoastaan tila, jossa äänet soivat, koska "niiden täytyy sisäisestä välttämättömyydestä soida". Sävellykset ovat samalla meditaatioita ja niihin valmistautuminen sisältää usein askeettisia harjoituksia.

Meditatiivisen musiikin paraatiesimerkki Stimmung (lauluyhtyeelle, 1968) koostuu yhdestä ainoasta noin 70 minuutin mittaisesta luonnollisen virityksen mukaisesta noonisoinnusta (yläsävelsarjan sävelet 4 - 9). Koska teoksessa tapahtuvat muutokset ovat hitaita ja hienovaraisia, musiikki muodostaa ikään kuin kuulijaa ympäröivän tilan, jossa ajantaju hämärtyy, teos on yksi ainoa (pitkä) hetki.

Kohti korkeampaa kommunikaatiota

Stockhausenin viime vuosikymmenten jättiläisprojekti on ollut seitsenosainen oopperasarja Licht, joka sisältää oopperan jokaiselle viikonpäivälle: Maanantai (1984-88), Tiistai (1977-87), Keskiviikko (1995-97), Torstai (1978-80), Perjantai (1991-94), Lauantai (1981-83) ja Sunnuntai (1998-99). Oopperoista voidaan esittää myös vain osia joko näyttämö- tai konserttiversioina.

Teos edustaa Stockhausenin kosmologis-uskonnollisia visioita: tekijänsä mukaan ooppera edustaa tulevaisuuden musiikkia, korkeampaa kommunikaatiota, jota kohti ihmiskunnan olisi pyrittävä.

Kuuntele

Klavierstück III (1952-53), VIII (1954-55) ja X (1961)
Gesang der Jünglinge (1955-56)
Stimmung (1968)
Helicopter Quartett (1992-94) jousikvartetille, neljälle helikopterille lentäjineen sekä ääni- ja TV-laitteistolle

hp

alkuun