ALEATORIIKKA
Aleatoriseksi
kutsutaan musiikkia, jossa sattuma ja ennustamattomuus ovat sävellyksen
olennainen osa (lat. alea, arpa). Aleatoriikka voi kohdistua
joko sävellysprosessiin, esittämiseen tai molempiin. Sattuman
ja ennustamattomuuden osuus teoksessa voi rajoittua esittäjän
vapauksiin yksityiskohtien esittämisessä, tai ulottua
koko sävellyksen rakennetta, jopa olemassaoloa hallitsevaksi
tekijäksi.
Sävellysprosessin
osalta aleatorinen teos sisältää sattumaa hyväksi
käyttäen tuotettuja äänitapahtumia: esim. säveltasoja
arvotussa järjestyksessä. Usein sattumaoperaatioita käytetään
rajoitetusti esim. yksityiskohtien tuottamiseen runsasnuottisissa
jaksoissa säveltäjän määräämien
suuntalinjojen mukaisesti. Erilaiset satunnaislukuihin perustuvat
tapahtumat ovat kiinnostaneet myös monia tietokonemusiikin
säveltäjiä.
Jos
sävellyksen sisältämien jaksojen keskinäinen
järjestys, tempot, jne. ovat valinnaisia tai vapaita, on kyseessä
avoin
muoto.
Witold
Lutoslawski: aleatorinen kontrapunkti
Esittämiseen
kohdistuvasta aleatoriikasta on kyse, kun osa esitykseen vaikuttavista
tekijöistä jätetään esittäjän
valittaviksi. Näin ollen esim. annettujen sävelten keskinäinen
järjestys ja kestot voivat olla vapaita, tai ainoastaan suhteellisesti
ilmaistuja: esim. "hyvin korkeita säveliä hyvin nopeasti".
Puolalainen
Witold Lutoslawski
käyttää teoksissaan aleatoriseksi kontrapunktiksi
nimeämäänsä tekniikkaa, joka perustuu yhtyeen
tai orkesterin jäsenten yhteissoiton ajoittaiseen tarkoitukselliseen
eriaikaisuuteen. Kunkin soittajan osuus on tarkoin nuotinnettu,
mutta niitä hiukan eri tempoissa yhtaikaa soitettaessa syntyy
tekstuuripintoja,
sointikenttiä, joista on vaikea erottaa yksityiskohtia. Yksittäisten
sävelkulkujen sijaan kuulija saa vaikutelmia kentän nopeudesta,
liikkeen suunnasta, voimakkuudesta ja sointiväreistä.
Jaksosta toiseen siirrytään esim. kapellimestarin antamien
merkkien mukaan.
Lutoslawskin
teoksissa rytmisesti tarkkojen ja vapaiden jaksojen vaihdellessa
liikutaan ei vain erilaisten rytmimaailmojen, vaan myös erilaisten
musiikillisen ajan käyttötapojen välillä.
John
Cage: chance music
Johdonmukaisimmin
toteutettuna aleatoriikka johtaa ns. sattumamusiikkiin
(chance music), jolloin säveltäjä pyrkii luopumaan
kaikista tietoisista valinnoistaan rakentaen koko teoksen sattumaoperaatioin.
Siten teos on säveltäjälle itselleenkin yllätys:
teoksen jokaisen esityksen jokainen ääni on ennakoimaton.
Näin
tapahtuu mm. John Cagen
teoksessa Imaginary Landscape No 4 (1951), jossa esittäjät
virittävät radiovastaanottimia eri taajuuksille säveltäjän
partituuriin merkitsemien ohjeiden mukaan. Lopputulos riippuu luonnollisesti
siitä, mitä ohjelmaa milläkin taajuudella lähetetään
ja onko annetulla taajuudella lähetystä lainkaan. Se,
mitä lopulta kuullaan, on sekä säveltäjän
että esittäjien ennakoimattomissa.
Sattumamusiikki
ei ole vain uudenlainen tapa rakentaa sävellyksiä: äärimmilleen
vietynä sattumamusiikki kyseenalaistaa koko "sävellyksen"
käsitteen. Se on osa kokeellisen
musiikin kenttää, jonne kuuluvat myös
monitulkintaiset graafisen tai tekstinotaation avulla kirjoitetut
improvisaatiopohjaiset sävellykset.
Kuuntele
Cage:
Imaginary Landscape No 4 (1951)
Lutoslawski: Jousikvartetto (1964)
Suomessa
Jukka
Tiensuu: Prélude non-mesuré (1976)
Einojuhani Rautavaara: 5. Sinfonia (1 osan alku, 1985)
hp
alkuun
|