Germaaninen linja

Austrogermaanisen säveltaiteen perinnettä on mahdollista seurata wieniläisklassismista Beethoveniin ja romantiikkaan, yksilöllistyvien muotojen ja monipuolistuvan harmonisen sanaston ja lopulta myöhäisromantiikan murtuvan tonaalisuuden kautta varhaiseen atonaalisuuteen ja ekspressionismiin.

Atonaalisen maailman hallitsemiseksi syntyi 12-säveljärjestelmä ja tästä edettiin sitten sarjalliseen musiikkiin, 1950-luvun avantgardeen. Näin juuri säveltämisen historiaa tulkittiin tämän suuntauksen sisäpuolelta katsottuna.

Varsinkin saksalaisen kulttuuripiirin musiikkikäsitystä on vuosisadallamme hallinnut usko jatkuvaan kehitykseen ja musiikillisen materiaalin läpikotaiseen historiallisuuteen: Mozart johti vääjäämättömästi Beethoveniin, Beethoven johti Wagneriin, Wagner johti Schönbergiin, Schönberg johti Webernin kautta Stockhauseniin.

1950-luvun sarjallisuus suhtautui säveltämiseen eräänlaisena tieteenä, jossa uusien yksittäisten sävellysten tehtävänä oli demonstroida musiikin materiaalin kulloinenkin kehityspiste. Tämä on Neue musik - modernin projekti, ’suuri kertomus’, jonka asettaminen kyseenalaiseksi on postmodernin näkemyksen ydin.

jn