KALRHEINZ STOCKHAUSEN
Saksalainen säveltäjä Karlheinz Stockhausen
(1928-2007) kuului
1950-luvulla sarjallisen musiikin, ns. Darmstadtin koulukunnan
kärkihahmoihin. Samoihin aikoihin hän työskenteli
myös elektronimusiikin parissa Kölnin
radion studioilla. 1960-luvulle tultaessa hän eteni
sarjallisuudesta kohti uusia muotoja. Tutustuttuaan myöhemmin
1960-luvulla itämaisiin filosofioihin hän käsitti
musiikkinsa eräänlaiseksi meditaatioksi, joka tuli kuvastaa
maailmankaikkeuden rakennetta. 1970-luvulta alkaen Stockhausen on
pitänyt musiikkiaan puhuttua kieltä korkeampana
kommunikaationa, jota kohti sivistyksen olisi pyrittävä.
"Vuonna 1951 olin erittäin hyvin selvillä
siitä, että kuuluin uuteen aikakauteen, ja siitä,
että antiikin Kreikasta alkanut aikakausi oli päättynyt
toiseen maailmansotaan."
Sarjallisuus ja elektronimusiikki
1950-luvun keskeisiä uusia virtauksia olivat
sarjallisuus ja elektronimusiikki. Stockhausenin tuotanto
tältä ajalta demonstroi sarjallisuuden kehitystä edeten
pistesarjallisuudesta kohti sarjallisin menetelmin konstruoituja
globaaleja tekstuureja, päätyen lopulta avoimen muodon
käyttöön (Klavierstücke IX ja X).
Elektronimusiikin saralla Stockhausen kuului ns. Kölnin
koulukuntaan, jonka estetiikkaan kuului, että kaikki
sävellyksissä käytetyt äänet olivat
elektronisesti tuotettuja, jolloin niiden kaikki ominaisuudet olisivat
kontrolloitavissa ja - näin uskottiin - pystyttäisiin
sähköisesti tuottamaan aivan minkälainen ääni
tahansa. Sarjallinen parametriajattelu hallitsi myös Stockhausenin
nauhamusiikkisävellyksiä. Gesang der Jünglinge
(1955-56) oli ensimmäisiä nauhateoksia, jossa käytettiin
sekä sähköisiä että luonnollisia,
nauhoitettuja ääniä, mutta sävellyksen rakenne on
edelleen sarjallisen ajattelun mukainen.
Momente, meditaatio
1960-luvulla Stockhausen kiinnostui musiikillisen ajan
problematiikasta, erityisesti nyt-hetkestä, ja pyrki rakentamaan
teoksensa sarjasta toisistaan riippumattomia lyhyitä katkelmia,
nyt-hetkiä (Momente). "Hetki on itsenäinen ja itsensä
määräävä, kykenevä
säilyttämään itsenäisen olemassaolonsa
toisista hetkistä riippumatta. Tapahtumat eivät etene
määrätystä alusta
väistämättömään loppuun,
eivätkä perättäiset hetket ole toistensa
musiikillisia edeltäjiä tai seuraajia, vaan painopiste on
nyt-hetkessä."
Nyt-hetkeen keskittyvä ajattelu vei kohti intuitiivista
musiikkia, kohti äärimmilleen laajentunutta "hetkeä",
jossa ei ollut olemassa etenevää pulsatiivista aikaa, vaan
ainoastaan tila, jossa äänet soivat, koska "niiden
täytyy sisäisestä
välttämättömyydestä soida". Sävellykset
ovat samalla meditaatioita ja niihin valmistautuminen
sisältää usein askeettisia harjoituksia.
Meditatiivisen musiikin paraatiesimerkki Stimmung
(lauluyhtyeelle, 1968) koostuu yhdestä ainoasta noin 70 minuutin
mittaisesta luonnollisen virityksen mukaisesta noonisoinnusta
(yläsävelsarjan sävelet 4 - 9). Koska teoksessa
tapahtuvat muutokset ovat hitaita ja hienovaraisia, musiikki muodostaa
ikään kuin kuulijaa ympäröivän tilan, jossa
ajantaju hämärtyy, teos on yksi ainoa (pitkä) hetki.
Kohti korkeampaa kommunikaatiota
Stockhausenin viime vuosikymmenten
jättiläisprojekti on ollut seitsenosainen oopperasarja Licht,
joka sisältää oopperan jokaiselle
viikonpäivälle: Maanantai (1984-88), Tiistai (1977-87),
Keskiviikko (1995-97), Torstai (1978-80), Perjantai (1991-94), Lauantai
(1981-83) ja Sunnuntai (1998-99). Oopperoista voidaan esittää
myös vain osia joko näyttämö- tai
konserttiversioina.
Teos edustaa Stockhausenin kosmologis-uskonnollisia visioita:
tekijänsä mukaan ooppera edustaa tulevaisuuden musiikkia,
korkeampaa kommunikaatiota, jota kohti ihmiskunnan olisi
pyrittävä.
Kuuntele
Klavierstück III (1952-53), VIII (1954-55) ja X
(1961)
Gesang der Jünglinge (1955-56)
Stimmung (1968)
Helicopter Quartett (1992-94) jousikvartetille,
neljälle helikopterille lentäjineen sekä ääni-
ja TV-laitteistolle
hp
alkuun
|