ARNOLD SCHÖNBERG (1874-1951)

Wieniläissyntyisen Arnold Schönbergin säveltäjänura alkoi epäsuotuisissa merkeissä: isän varhainen kuolema pakotti hänet lopettamaan koulun kesken ja menemään töihin pankkivirkailijaksi, minkä ohella hän toimi kuoronjohtajana sekä amatööriorkesterin sellistinä. Pankki joutui kuitenkin vararikkoon, ja nuori Schönberg päätti omistautua musiikille. Hän lienee saanut vain vähän muodollista musiikkikoulutusta, ja säveltäjänä hän oli lähes itseoppinut: opinnot rajoittuivat lähinnä Alexander von Zemlinskyn antamiin musiikinteorian ja orkestraation tunteihin kesällä 1897.

Schönberg vaikutti säveltäjänä ja opettajana Wienissä aina 1911 saakka, jolloin hän muutti Berliiniin jouduttuaan juutalaisen syntyperänsä vuoksi luopumaan opettajantoimestaan. Hän palasi Wieniin 1915 jatkaen toimintaansa sävellyksenopettajana yksityisesti sekä 1918 perustetun nykymusiikkiyhdistyksen Verein für musikalische Privataufführungen kantavana voimana. Schönbergin Wienin aikainen opetustoiminta tunnetaan myöhemmin uuden Wienin koulun nimellä. Voimistuvan juutalaisvastaisuuden vuoksi Schönberg lopulta emigroitui Yhdysvaltoihin 1933, ja asettui Los Angelesiin, missä hän hoiti Kalifornian yliopiston sävellyksen professuuria.

Schönberg tunnetaan ennen kaikkea dodekafonian l. kaksitoistasäveljärjestelmän luojana ja kehittäjänä. Hän suunnitteli myös uuden nuottikirjoituksen, joka ei perustunut diatoniselle asteikolle, vaan kahdentoista itsenäisen sävelen järjestelmälle. Nuottikirjoitus ei tullut yleiseen käyttöön.

Hän oli ylipäätään hyvin kiinnostunut musiikinteoreettisista kysymyksistä, ja aktiivisena musiikkikirjoittajana julkaisi aiheesta useita kirjoituksia ja oppikirjoja, joista tunnetuin on käänteentekevänäkin pidetty Harmonielehre (Harmoniaoppi, Berliini 1911) Schönberg harrasti ajoittain aktiivisesti myös maalaamista (mm. näyttely Wienissä 1910), vaikkei pitänytkään itseään kuvataiteilijana. Schönbergin kiinnostuksesta erilaisiin abstraktioihin kertovat paitsi hänen mielikuvitukselliset kaanonharjoitelmansa myös kehittämänsä kolmiulotteinen shakkipeli.

Nuori Schönberg: myöhäisromantikko

1800-luvun loppupuolen musiikkipiirit olivat jakautuneet brahmsilaiseen ja wagnerilaiseen leiriin. Ensin mainitut puolsivat musiikin klassisia muotoihanteita, kuten sonaattia ja sinfoniaa, jälkimmäiset puolestaan pitivät ilmaisua musiikin ensisijaisena kvaliteettina ja kannattivat wagnerilaisen kokonaistaideteoksen ideaa. Orkesterimusiikissa ilmaisuestetiikan ilmentymä oli useimmiten kirjalliseen aiheeseen pohjautuva, muodoltaan sinfoniaa huomattavasti vapaampi sinfoninen runo.

Nuoren Schönbergin musiikissa on piirteitä molempien leirien pyrkimyksistä. Ilmaisuvoimainen ja runsas kromatiikan käyttö ja uhkean romanttinen sointi viittaavat Wagnerin ja Richard Straussin tapaisiin säveltäjiin, säeajattelu puolestaan on lähempänä Brahmsia, samoin klassisen ankara muotoajattelu ja kontrapunktinen kirjoitustapa. Schönbergin estetiikassa keskeisellä sijalla oli ajatus sävelteoksen yhtenäisyydestä, klassinen idea ykseydestä, joka sisältää moninaisuuden. — Tämä piirre on ollut leimallinen suurelle osalle 1900-luvun musiikkia.

Schönbergin varhaisimman tuotannon huippu on myöhäisromanttinen jousisekstetto Verklärte Nacht op. 4 (1899). Teos on selkeän ohjelmallinen: taustalla on Richard Dehmelin samanniminen runo: kuvaus öisen taivaan alla autiossa maisemassa vaeltavista rakastavaisista. Runo saa voimakkaan ilmauksen - paikoin saksankielisten sanojen rytmi ja intonaatio on suoraan musiikissa kuultavissa. Soinniltaan teos on myöhäisromanttisen rehevä, mutta runsas kromatiikka luo voimakkaita jännitteitä, vaikka perustaltaan musiikki onkin vielä tonaalista. Kuitenkin jopa itse Gustav Mahler joutui tunnustamaan partituurin nähdessään, että vaikka hän oli tottunut lukemaan jättiläisorkesterille kirjoitettuja partituureja, joissa saattoi olla yli 30 viivastoa, hän ei pystynyt kuvittelemaan, miltä jousisekstetille sävelletyn Verklärte Nachtin partituuri kuulostaisi (teoksesta on myös jousiorkesteriversio).

Myöhäisromantikko-Schönbergiä edustavat myös toista tuntia kestävä jättiläiskantaatti Gurre-Lieder (1911) kertojalle, viidelle laulusolistille, neljälle kuorolle sekä suurelle orkesterille sekä Maeterlincin samannimiseen näytelmään pohjautuva sinfoninen runo Pelleas et Melisande (1903).

Ekspressionismi ja atonaalisuus

1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolen teokset koettelevat yhä ankarammin tonaalisuuden rajoja. Ensimmäisen kamarisinfonian (op. 9, 1906) aloittava kvarttiteema osoittaa selvän suunnan uudenlaisen intervallikielen etsinnälle; kvarttirakenteet tulivat myös pysyväksi osaksi sointuvalikoimaa.

Stefan Georgen runoihin säveltämässään sarjassa Das Buch der hängenden Gärten (op. 15, 1908) Schönberg katsoi vihdoin onnistuneensa lähestyä uutta ilmaisu- ja muotoideaaliaan: säe- ja rytmiajattelu vapautuu, sointiväri itsenäistyy ja tonaaliset jännevälit lyhenevät olemattomiin. — Vaikka Schönberg itse puhuu atonaalisuuden (ei-sävellajisuuden) sijaan pan-tonaalisuudesta, "kaikkien sävellajien samanaikaisesta läsnäolosta", sävellajituntu katoaa Schönbergin sävelkielestä 1910-luvulle tultaessa. Perinteisten kolmi- ja nelisointujen sijaan ilmaantuvat sävelyhdistelmät, joissa vältetään oktaaveja ja suositaan esimerkiksi päällekkäisten kvarttien tai terssien ja suurten septimien kirpeitä yhdistelmiä.

5 Orchesterstücke (op. 16, 1909) sisältää nimensä mukaisesti viisi orkesterikappaletta: Schönbergin ja hänen oppilaidensa 1910-20 -lukujen teoksille (vokaalisävellyksiä lukuunottamatta) olivat tyypillisiä tämän kaltaiset neutraalit otsikot. Teos on hengeltään ekspressionistinen, harmoniat ovat kirpeitä, orkesterinkäyttö taidokasta ja se sisältää uusia sointiyhdistelmiä.

Erityisen keskeisen roolin sointiväri saa sarjan kolmannessa osassa Farben (Värejä). Hiukan pelkistäen ilmaistuna siinä kuullaan yksi ainoa hitaasti sointiaan muuttava sointu: ei teemaa tai motiiveja käsittelyineen. Soinnin ja sointivärin keskeisyyttä Schönberg kuvaa termillä

Klangfarbenmelodie, sointivärimelodia.

Erään ääripisteen Schönbergin musiikillinen ekspressionismi saavuttaa Berliinissä 1912 valmistuneessa sarjassa Pierrot Lunaire, (Kuuhullu Pierrot) sopraanolle ja huilun, klarinetin, viulun, sellon ja pianon muodostamalle kamariyhtyeelle Albert Giraudin tekstiin. Sopraanon osuus on kauttaaltaan puhelaulua, Sprechgesang, puheen ja laulun välimaastossa olevaa säveltasoiltaan likimääräistä tekstin deklamaatiota. Lopputulos on äärimmäisen suggestiivinen: teoksessa näyttäytyy kuun, viinin, rakkauden ja kuoleman huurruttaman runoilijan vino, oudon dekadentti maailma.

Dodekafonia

Kaksikymmenluvulle tultaessa Schönberg päätyi ns. vapaasta atonaalisuudesta kahdentoista sävelen systemaattisen tasa-arvoiseen käyttöön, dodekafoniaan l. kaksitoistasäveljärjestelmään. Hänen onnistui formuloida musiikilliset pyrkimyksensä teoriaksi, sävellystekniikaksi, jonka vaikutus myöhempään 1900-luvun taidemusiikkiin on ollut mittava. Dodekafonia oli vuosikausien pohdinnan tulos, säilyneiden luonnosten perusteella hän on hahmotellut 12-sävelisyyden periaatteita jo ainakin 1915.

Kehittämänsä kaksitoistasäveljärjestelmän puitteissa hän pystyi toteuttamaan musiikkiteoksen ykseyden vaatimuksen uudella tavalla, johtamalla kaikki teoksessa esiintyvät sävelet samasta järjestetystä kahdentoista sävelen joukosta, 12-sävelrivistä. Merkittävä askel tuli otetuksi harmonian alueella, kun sointu ei enää ollutkaan pohjasävelestä ja sävellajista johdettu sävelmuodoste, vaan järjestetyn 12-sävelrivin, siis abstraktin sävelrakenteen, pystysuora projektio.

Atonaalisuus sekä uusien sointivärisommitelmien tutkiminen olivat Schönbergin musiikissa selkeästi modernistisia piirteitä. Sen sijaan esimerkiksi muotorakenteiden ja tekstuurien käsittelyssä hän sovelsi perinteisiä ratkaisuja: esim. Pianosarjassa op. 25 on barokkiajan tanssisarjasta lainattuja muotoja, kaanoneita, melodia-säestys -rakenteita jne. vaikka ilmaisu onkin etääntynyt tonaalisten kausien musiikeista jo kauas modernistiseen suuntaan.

Viimeiset vuosikymmenet

Yhdysvaltoihin emigroitumisen (1933) jälkeen Schönbergin tyylissä tapahtui käänne takaisin tonaalisuuteen, mitä on selitetty mm. kulttuurishokilla ja dodekafonisten teosten saamalla huonolla vastaanotolla. Hän sävelsi myös joukon teoksia pedagogiseen käyttöön sekä juutalaisseurakuntien tarpeisiin. Viimeisinä vuosinaan hänen onnistui löytää tonaalisten ja dodekafonisten pyrkimystensä synteesi (Schönberg ei koskaan julistautunut luopuneensa sävellajiajattelusta).

Dramaattisia käänteitä liittyy Jousitrion op.45 (1946) syntyvaiheisiin: Schönberg oli joutunut sairaalaan, missä hänen sydämensä todettiin pysähtyneeksi. Lääkepiikki suoraan sydämeen pelasti kuitenkin säveltäjän, ja jo muutamaa viikkoa myöhemmin hän aloitti Jousitrion säveltämisen. Teos on soinniltaan paikoin hyvin erikoislaatuinen, ja siinä onkin kuultu "musiikkia kuoleman rajalta".

Kuuntele

Verklärte Nacht op. 4 (1899)
Fünf Orchesterstücke op. 16, 3. osa: Farben
Pierrot Lunaire op. 21 (1912)
Streichtrio op. 45 (1946)

hp

alkuun