AVANTGARDE

Avantgarde ei ole yhtenäinen taidesuunta, vaan pikemminkin aate tai idea, jolla on reaktion luonne. Avantgarde suuntautuu vallitsevia arvoja, traditiota, yleistä mielipidettä, akateemista, porvarillista, proletaarista tai kaupallista kulttuuria vastaan. Se saa usein inhimilliselle elämälle vieraita, joskus vihamielisiä ja väkivaltaisiakin muotoja.

Italialaisen tutkijan Renato Poggiolin mukaan avantgarde on nimenomaan 1900-luvulle tyypillinen ilmiö, joka syntyäkseen tarvitsi sen kulttuurisen tilanteen, joka vallitsi vuosisatamme alussa. Poggioli erottaa avantgarden teoriassaan neljä avantgarden peruspiirrettä (lähde) :

1. Aktivismi l. toiminnallisuus, joka aina suuntautuu jotakin vastaan.

2. Antagonismi l. vihamielisyys, vastustus; liittyy edelliseen.

3. Nihilismi l. välinpitämättömyys ulkopuolista maailmaa ja sen arvoja vastaan.

4. Agonismi l. itsetuho, rappio, jonka siemen on löydettävissä kaikista avantgarde-liikkeistä.

Toisin kuin esim. 1800-luvun taide, joka pyrki kuvaamaan mm. luontoa tai inhimillisiä tunteita taiteilijan persoonallisen näkemyksen mukaan, avantgarde pyrkii pois inhimillisistä muodoista ja niiden kuvaamisesta. Pyrkiessään kohti itsenäistä ilmaisua ja absoluuttista l. puhdasta taidetta avantgarde asetti kyseenalaiseksi inhimillisen ytimen, aiheen välttämättömyyden. Avantgarde valitsi välineekseen metaforat, käsitteet, ja irrotti ne omaksi suljetuksi maailmakseen, jossa vallitsevat vain sille ominaiset lainalaisuudet. Voidakseen tuoda esille idean mahdollisimman puhtaassa muodossa avantgarde on luopunut esittävyydestä, "aiheista". Taideteos on itsessään objekti, se ei esitä tai kuvaile jotain objektia.

Se, että avantgardessa on kysymys henkisestä asenteesta, ideasta, eikä niinkään tietystä tyylisuunnasta, tekee avantgardesta muuta taidetta yleismaailmallisemman, väittää espanjalaisfilosofi Josè Ortega y Gassett pamfletissaan Taiteen irtautuminen inhimillisestä (lähde). Idean abstraktisuus mahdollistaa sen ilmentämisen mitä erilaisimmilla keinoilla, eri taidelajien yhdistäminen onkin tyypillistä, samoin on eri taiteenlajien kehittymisessä havaittavissa hämmästyttäviä samanaikaisuuksia, mitä tulee ideaaleihin ja (useimmiten jälkikäteen muotoiltuihin) teorioihin.

Ortega y Gassett julistaa: Modernilla taideteoksella ei ole muuta merkitystä kuin taide itse. Irtauduttuaan inhimillisestä taide on samalla vapautunut siitä pateettisuuden, merkityksellisyyden ja tärkeyden painolastista, johon esimerkiksi romantiikan ajan taide oli sidottu siihen liitettyjen lukemattomien "merkitysten" ja "tehtävien" vuoksi.

Avantgardea leimaa myös tietty absurdius ja paradoksaalisuus. Eksistentialistikirjailija Albert Camus kirjoittaa esseessään Luominen ilman huomispäivää: "Absurdin teoksen syntymiseen tarvitaan ajatusta, kaikkein kirkkainta ajatusta. Mutta on tarpeen, ettei tämä ajatus näy muuta kuin järjestävänä älynä. Absurdin olemus selittää tämän paradoksin. Taideteos syntyy, kun äly lakkaa selittämästä konkreettista. Se on lihallisen voitto. Sen saa aikaan selkeä ajatus, mutta samalla selkeä ajatus kieltää itsensä." (Lähde)

Avantgarde suhtautuu itseensä ironisesti, jopa kieltää itsensä ja näin paradoksaalisesti todistaa olevansa olemassa. Taide-taiteen-vuoksi -ajattelu voi juontua ajatuksesta, että taide on todellakin vain taidetta, eikä siihen pidä sekoittaa itsessään jo niin arvokasta inhimillistä elämää. Toisaalta puhtaan, inhimillisestä vieraantuneen taiteen ihannoinnin taakse voi kätkeytyä viha kaikkea inhimillistä, myös taidetta itseään kohtaan (Ortega y Gassett).

hp

alkuun