Jälkisarjallisuus syntyi 1960-luvun alussa nimensä mukaisesti sarjallisuuden laajentumana ja jatkeena: siinä sovelletaan ja edelleen kehitellään ns. parametriajatteluun perustuvia muodontaperiaatteita. Musiikki muotoutuu äänen osatekijöitä l. parametreja (sävelkorkeus, voimakkuus, kesto, artikulaatio, sointiväri, rekisteri, tekstuurin tiheys jne.) kontrolloimalla. Tämä ei tapahdu enää dodekafonisella rivitekniikalla tai sen sovellutuksilla, mutta erilaiset lukusarjat ja lukuina ilmaistavat suhdeverkostot tai matematiikasta lainatut mallit ovat usein käytettyjä apuneuvoja. Ylipäänsä älyllinen suhtautuminen musiikkiin ja säveltämiseen on jälkisarjalliselle säveltäjälle tunnusomaista.

Jälkisarjallisuus ei ole mitenkään tyylillisesti yhtenäinen suuntaus, mutta sen sille on ominaista ajattelun konstruktiivisuus ja musiikin kompleksisuus: monimutkainen rytmiikka, atonaalisuus, jännitteinen sointivärivalikoima ja usein myös esim. melodisuuden välttäminen. Jälkisarjallisuuden piiriin tavataan lukea niinkin erilaisia säveltäjiä kuin esimerkiksi Luciano Berio, Brian Ferneyhough, Helmut Lachenmann ja Paavo Heininen.

Niinikään lähtökohtansa sarjallisuudessa on myös mm. tekstuurimusiikilla ja aleatoriikalla, mutta ne ovat enemmänkin reaktioita sarjallisuuteen kuin sen jatkeita.

Kuuntele

Helmut Lachenmann: Gran Torso (1976)
Brian Ferneyhough: Etudes transcendentales (1986)

Suomessa:

Heininen: Pianosonaatti op. 32 (1974)
Usko Meriläinen: Kineettinen runo pianolle ja orkesterille (1981)

hp

alkuun