EKSPRESSIONISMI

Ekspressionismi on saksalaisen myöhäisromantiikan pohjalta 1910-luvulla ensimmäisen maailmansodan ilmapiirissä noussut modernistinen taidesuunta. Ekspressionismi ei ollut koulukunta sanan varsinaisessa merkityksessä: ei "mestaria ja opetuslapsia".

Ekspressionismin esteettiset pyrkimykset olivat osittain romantiikalle vastakkaiset, osittain veivät eteenpäin romantiikan perintöä. Ulkoisen kuvaus sai väistyä ihmisen sisäisen todellisuuden ilmaisemisen tieltä, kuitenkin neron sisäisten tunneliikahdusten ilmaisu oli myös romantiikalle tyypillistä.

Jos romantiikka keskittyi tunteeseen, ekspressionismi oli kiinnostunut tiedostamattomasta. Taideteoksen tuli olla sisäisen spontaani ilmaus, johon pyrittiin intuitioon luottaen. Perinteiset kauneuskäsitykset hylättiin: ekspressionistinen ilmaisu on hyvin voimakasta, usein groteskia ja pessimismin leimaamaa, väkivaltaistakin. "Kaunista on se, mikä on sisäisesti kaunista" (Wassily Kandinsky).

Romanttinen piirre ekspressionismissa oli näkemys siitä, että taiteella tulee olla jotakin sanottavaa. Taiteen tehtävä on edistää "ihmismielen jalostumista" ja sen oli näytettävä tie parempaan maailmaan, mikäli sellainen oli olemassa. Ekspressionismilla ei kuitenkaan ollut merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia (1930-luvulla Saksan kansallissosialistinen hallitus julisti ekspressionistit rappiotaiteen edustajiksi).

Uusista ilmaisupyrkimyksistä ja —keinoista huolimatta ekspressionistit pitivät kiinni klassisesta taideteoksen ykseyden ihanteesta. Taiteilijan tuli etsiä ilmaisu, jossa sisältö ja muoto olivat yhtä: hyvässä taideteoksessa mitään ei voinut muuttaa kokonaisuutta rikkomatta.

• Kuvataide: varhainen van Gogh, Munch, Toulouse-Lautrec; Die Brücke -ryhmä
• Kirjallisuus: Strindberg, Dostojevski, Georg Trakl, Alfred Döblin, Georg Kaiser
• Suomessa: Tyko Sallinen, Eero Nelimarkka, Eemu Myntti (kuvataide); Tulenkantajat-ryhmä (kirjallisuus)

  Ekspressionismi musiikissa

Kun tunnin mittainen myöhäisromanttinen sinfonia tiivistetään minuutin mittaiseksi jännitteet säilyttäen, niin saadaan ekspressionistinen sävellys. Edellinen lause on röyhkeän karrikoiva, mutta se osoittaa kuitenkin erään suhteen myöhäisromanttisen ja ekspressionistisen musiikin välillä: teokset lyhenivät, ilmaisu tiivistyi, mutta tietty draamallisuus säilyi, esimerkiksi impressionistien tuokioihin verrattuna.

Ekspressionistinen melodiikka laajoine intervallihyppyineen on luonteeltaan soittimellista: laulullisuuden ihannetta ei enää pidetty keskeisenä. Harmonina ja sointivärin merkitys korostuivat temaattisuuden kustannuksella, ja jännitteisen dissonanttinen intervallikieli ja kromatiikan yhä runsastuva ja tihenevä käyttö vei kohti sävellajeista luopumista, atonaalisuutta. Myös rytmiikka monimuotoistui etääntyvien säännöllisestä metriikasta, mikä näkyy tiheästi vaihtuvina tahtilajeina ja poikkeusjakoisina rytmeinä.

Ekspressionismia tyypillisimmillään edustavat ns. uuden Wienin koulun säveltäjät Arnold Schönberg, Alban Berg ja Anton Webern 1910-luvun tuotannoillaan, niinikään Igor Stravinskyn "suurissa baleteissa" Tulilintu (1905), Petrushka (1911) ja Kevätuhri (1913) on ekspressionistisia piirteitä. Suomalaista ekspressionismia edustivat 1920-luvulla Aarre Merikanto, Ernst Pingoud ja Väinö Raitio (ns. ensimmäinen modernismin aalto).

Myöhäisromantiikan ja ekspressionismin välinen raja ei ole terävä, vaan myös esim. Richard Straussin oopperoissa Elektra (1909) ja Salome (1904-05) sekä Aleksander Skrjabinin Prometeus-runoelmassa (1910) on ekspressionistisia piirteitä. Hyvän kuvan siirtymästä myöhäisromantiikasta ekspressionismiin saa vertaamalla Arnold Schönbergin jousisekstettoa Verklärte Nacht (1899) saman säveltäjän laulusarjaan Pierrot Lunaire (1912), joka yöllisessä dekadenssissaan on varsinainen ekspressionistisen säveltaiteen malliesimerkki puhelauluineen (Sprechgesang) ja atonaalisine harmonioineen.

Kuuntele

Arnold Schönberg: Pierrot Lunaire (1912)
Alban Berg: Drei Orchesterstücke (1913)

Suomessa

Väinö Raitio: Kuutamo Jupiterissa (1922)
Aarre Merikanto: Pan (1924)

hp

alkuun